Oseanian kirjeenvaihtajamme Kari I Lappalainen on kirjoitellut kertomuksen tuolta, missä kuljetaan pää alaspäin.
Terveisiä kesästä 2013
En ole muutamaan vuoteen näitä Australian lentojuttuja kerhon sivuille kirjotellut, kun itsestä ne on tuntuneet jo vanhan toistolta. Mutta jokinasteisesta kysynnästä johtuen, koitan nyt näpytellä aika-ajoin jotakin.
Tällä kertaa matka alkoi Tammikuun puolessa välissä ja vaihteeksi Lontoon kautta. Jep, alkumatkan suuntahan on ihan väärä. Mutta siihen on syynsä. Tarkoitus oli yhdistää reissuun myös vajaan viikon visiitti Uudessa-Seelannissa ja tällä reitityksellä matkan kokonaiskulut jäävät pienimilleen.
Eka legi oli tavallisella tumppisiivellä, mutta Lontoo-Singapore-Melbourne oli sitten jo avoimenluokan pelillä. A380 tyypit tuli jo viimevuonna Singapore Airlines:n yksilöillä ja nyt oli vuorossa Quantas. Mutta sama ongelma kummankin yhtiön matkustamojärjestelyssä. Tuttua jo ajoilta, kun lentelin avoimessaluokassa ASH25:llä. Meikäläisen mitoilla penkillä mahtuu hölskymään. No, lähinnä ongelma on siinä, että seinän ja penkin väli on liian suuri. En pysty nukkumaan seinään nojaten, joka on ollut tapanani kaikilla kaukolennoilla.Rako on yksinkertaisesti liian suuri fyllättäväksi tyynyillä ja peitoilla. Kone on varmaan muuten ihan hyvä, mutta minä matkustan mieluummin noilla vähän vanhemmilla ja ahtaammilla koneilla. Nukkuminen onnistuu paremmin.
Pidin Melbournessa vuorokauden jaloittelu ja nukkumistauon tuttujen luona ja jatkoin matkaa 18.2 aamulla Wellingtoniin, NZ –pohjoissaarelle.
Tämään koukkauksen selostaminen puritaanisen purjelentokerhon sivuilla voi tuntua vieraalta, mutta itseasiassa joukossamme on lukuisa määrä vanhoista lentokoneista kiinnostuneita ja tämä osa stoorista onkin tarkoitettu heille. 18-20.1. pohjoissaarella oli vanhojen lentokoneiden lentonäytös ja suuntasin matkani ensin sinne. Puritaanipurjelentäjä voi skipata tämän saaren ja odotella Melbournessa paluutani sinne.
Melbournessa oli lämmintä 38, mutta saapuessani Wellingtoniin, piti vetää heti pusero niskaan, lämmintä vain 14 ja tuulista.
Lauantaiaamuna Wellingtonin sää oli pilvinen, tuulinen ja kylmä. Joten varustuksena farkut ja pusero. Aamutuimaan syöksyin rautatieasemalle ostamaan lipun airshow- junaan. Peläten, että nettiostajat on vieneet leijonan osan lipuista ja vain rippeet olis jäljellä liveostajalle. Ei ollu pelkoa, juna oli vain puolillaan. Ja mikä parasta, luukulta lipun hinta oli vain puolet, verrattuna nettilipun hintaan!! Paikallisetkin olivat huulipyöreänä asian takia.
Junamatka kesti luvatun tunnin sijaan puolitoista ja näytösalueelle ehdittiin vasta näytöksen juuri alkaessa. Tai lentäminen oli alkanut jo ennen ohjelmassa mainittua aikaa ja kentän yli pyyhki Mustangia ja Corsairia savun ja pommiräjähdysten seassa. Gggrrr....perinteinen Duxfordiin tottunut Warbird-matkailija haluaisi olla paikalla heti porttien auettua, jottei vaan mitään jää näkemättä ja ehtisi rauhassa köpötellö alueen ympäri, ennen näytöksen alkua
Olis siis pitänyt vuokrata auto, niin ei olisi ollut sidottu junan aikatauluun. No, olihan tuo junamatka niin vaivaton ja bussikuljetuskin oli järjestetty junalta kentälle, joten lopetan nurkumisen.
Sää oli täysin toisenlainen kuin Wellingtonissa. Farkut olis pitäny vaihtaa shortseihin, jotka jätin hotelliin. No, puseron sai sentään pois päältä, aurinkorasvaa käsivarsiin ja pollaan ja menoksi.
Näytös oli eräänlainen mini-Duxford. Koneita oli vähemmän, mutta Suomalaisen mittapuun mukaan vallan kauhiasti.
Suurin kimmoke näytökseen menolleni oli ne lukuisat kangaspuut, jotka siellä lensivät.
Ja kruununa tällä hetkellä maailman ainut lentokelpoinen Mosquito.
Jaa..no...siltävaralta että puritaanipurjelentäjä ei skipannutkaan tätä osaa stoorista, niin kerrottakoon että kangaspuulla tarkoitan ensimmäisen maailmansodan ja heti sitä seuranneen ajan puu-ja kangasrakenteisia koneita. Mosquito on puolestan merkkitapaus Warbird rintamalla. Kukaan ei ole aikaisemmin rohjennut ryhtyä rakentamaan kokonaan uutta Mosquitoa.
No, virallisesti tämä on entisöity, mutta vain metalliosat ja moottorit on entisöity, mutta koneen puurakenteiset siivet ja runko ovat uustuotantoa. Vielä yksi täsmennys puritaanipurjelentäjälle, Mosquito on se useimmin kuvissani esiintyvä 2-moottorinen kone.
Kangaspuista (joita muuten oli paljon enemmän kuin näissä kuvissa näkyy) sen verran että osa niistä on entisöityjä ja varustettu alkuperäisillä moottoreilla tai ns. väärällä moottorilla. Iso osa kangaspuista on kuitenkin kokonaan uustuotantoa, moottoreita myöden. Koneet on rakennetu alkuperäisten piirustusten mukaan, tai kopioimalla museoista löytyvien yksilöiden rakenteet.
Wellingonissa on firma, jolla on viranomaisen myöntämä valmistusoikeus koneille ja niitä tehdään ihan tehdasmaisesti. Eteläsaarella puolestaan on firma, joka rakentaa täysin uusia pyöriviä tähtimoottoreita ensimmäisen maailmansodan aikaisiin koneisiin. Pyörivä tähtimoottori on tähtimoottori, jonka kampiakselin takapää on pultattu kiinteästi koneen runkoon ja moottori pyörii hyrrän lailla kampiakselin ympäri ja potkuri on kiinnitetty kiinteästi kampikammioon. Tämä täsmennys oli taas lukemaan eksyneelle puritaanipurjelentäjälle:).
Joten tuleeko joku kimppaan, niin tilataan Sopwith Camel tai 3-taso Fokker??
Auts, putosin maanpinnalle. Jatketaan siis näytöksesstä. Näytösaika oli 10-16, välissä tunnin ruokatunti. Ruokatunnissa oli se hyväpuoli, että rahvas hakeutui hodarin ja kaljan ääreen ja alan harrastaja pääsi rauhassa kuvailemaan aidan vierustalta koneita ja varaamaan aidalta katselupaikan mahdollisimman läheltä Allisonien ja Merlineiden käynnistyskohtia.
Itse näytös sujui Duxfordista tutulla kaavalla. Kun yksi porukka tai kone suoritti ohjelmaansa, seuraavat esiintyjät hakeutuivat asemiin, eikä näytöksessä ollut katkoksia, vaan koko ajan tapahtui. Ameriikan mallia oli hiukan matkittu ja mukana oli ilmahyökkäys kentälle, pommiräjähdyksineen ja ilmatorjunnan hattaroineen.
Ennen näkemätöntä oli ensimmäisen maailmasodan koneiden koiratappelu. Kymmenkunta konetta pyöri väkkäränä pienellä alalla, moottorit räpättäen, kun pyörivän tähtimoottorin tehoa säädettiin sytytystä katkomalla, propaanitoimiset pyssyt paukkuen ja alasammutujen koneiden savuvanojen hävitessä läheiseen notkelmaan. Piloteilla oli varmasti hauskaa!
Toisen maailmansodan kaluston ohjelma noudatti Duxfordista tuttuja liikesarjoja ja oli ääniltäänkin yhtä mukavaa kuultavaa.
Kentällä on myös ns. Museohalli, joka oli täynnä (kymmenkunta) täysin uutta ensimmäisen maailmasodan konetta. Siis niitä uustuotantopelejä. Tosi makeen näkösiä. Mutta viime vuosisadan alun tehtaista tuskin tuli ulos niin hienosti viimeisteltyjä ja puleerattuja sotakoneita, kuin nämä ovat. Tosi hienosti viimeisteltyjä.
Näytös oli kaksipäiväinen (perjantai 18.2 oli tosin tavallaan kolmas päivä, ollen harjoituspäivä ja avoin yleisölle) ja vannoutunut fanihan kävi siellä molempina päivinä. Toisena päivänä olikin jo repussa shortsit mukana. Aamun sää Wellingtonissa oli edelleen kotoisen kesäinen, mutta Mastertonissa OIKEAN kesän kesäinen. Toisena päivänä oli arvonnassa lentokyyti Warbirdin kyydissä. Kävin vaivihkaa täyttämässä 5 kuponkia, mutta vissiin muut teki samalla tavalla, kun arpaonni ei osunut kohdalleni.
Näytösviikonlopun jälkeen seurasi laivamatka eteläsaarelle ja automatka Blenheim:iin. Siellä on Omaka:n lentokenttä, jossa on lentsikka museo ja muutama lentsikoita entisöivä firma. Museo on keskittynyt ensimmäiseen maailmansotaan ja koneissa on jokunen aito ja useampi uustuotantoa oleva lentokelpoinen kone. Oikein hienosti järjestetty museo.
Kuppilassa jäätelöä syödessäni kuulin hiukan oudon oloisen lentsikan moottorin pärinää ja ryntäsin ulos. Ehdin nähdä vilauksen FW190:n rullauskokeista, ennenkuin se hävisi hallin taakse. Viimeisteleevät sen koelento-ohjelmaa, jotta saavat koneen vireeseen Pääsiäisenä olevaa Omaka:n lentonäytöstä varten. Sinne muuten kannattaa mennä, jos sattuu asiaa sille kulmakunnalle.
Matka jatkui tavallisena turistina eteläsaaren pohjois osassa, yrittäen olla huomaamatta aaltopilviä taivalla, koska ei ollut aikaa varattuna purjelentoa ja Omaramaan menoa varten.
Uuden Seelannin jälkeen seurasi vielä pari turistipäivää Melbournessa, ennen Tocumwalliin lähtöä.
Jari toi automme Melbourneen 25.1 iltapäivällä ja Tocumwalliin saavuin autolla 26.2 aamulla, Tim ja Laurel kyydissä (joku NILliläinen voi heidät muistaakin, koska he kävivät muutama vuosi sitten visiitillä Räyskälässä). Kahvitelun ja pienen rupatteluhetken jälkeen matka jatkui yhden maissa Timin ja Laurelin kanssa heidän lentokoneellaan (Mooney) hakemaan toista konetta (Maule) Horsham:sta. Perillä lensin Maule kertauksen Timin kanssa ja kahvittelun jälkeen lensin Maulen Tocumwalliin. Tim tuli toisella koneella perästä. Purjelentoloman lento-osuus siis alkoikin kahden tunnin moottorilentotiimalla.
Tässäpä oli osa 1. Osa 2 seuraa joskus. Tänään ei lennetty, mutta kahvittelu, ruokailu, jädensyönti, uinti ja muu sosiaalinen toiminta ja iltalenkki vei ajan.
Kentän kotisivu sitä etsivälle löytyy http://www.sportaviation.com.au/.
T.1